Kauanko on vapaata mediaa?

Samanaikaisesti lehdistönvapauden kanssa ovat rapautuneet muutkin kansalaisoikeudet. Myös Suomessa on havahduttava siihen, ettei laadukas tiedonvälitys säily sellaisena ilman suojelevia toimia. Itsenäisen median toimintaedellytyksistä on käytävä rehellinen keskustelu, kirjoittavat Unescon Henna Virkkunen ja Toimittajien ilman rajoja Jarmo Mäkelä.


Toukokuun kolmantena vietetään maailman lehdistönvapauden päivää. Monien arvioiden mukaan sananvapauden suojassa kehittynyt ja tosiasioille rakentuvan tiedon välittämiseen perustuva journalismi on tulossa tiensä päähän.


Toimittajat ilman rajoja -järjestön mukaan laatujournalismin kohtalo ratkaistaan tällä vuosikymmenellä.


Maailmassa on enää 14 valtiota, joissa sananvapausolot ovat hyvät. Sananvapauden vihollisten voimaa taas kuvaa hyvin se, että vuosittain julkaistavan lehdistönvapausindeksin keskiarvo on laskenut 12 prosenttia viimeisen kymmenen vuoden aikana.


Samalla hyökkäykset toimittajia vastaan ovat kiihtyneet. Sanan- ja lehdistönvapautta edistävä YK-järjestö Unesco on viimeisen kymmenen vuoden aikana rekisteröinyt ja tuominnut lähes 900 toimittajamurhaa. Suuri osa niistä on yhä selvittämättä. Samanaikaisesti lehdistönvapauden kanssa ovat kaventuneet muutkin kansalaisoikeudet.


Demokraattisissa maissa sisäiset vastakkaisuudet kärjistyvät, kun kansalaisia ei enää sido yhteen isänmaallisuuden kaltainen jaettu ystävyys, vaan sosiaalisessa mediassa samanhenkisten kanssa jaettu viha ja inho toisin ajattelevia kohtaan. Inho synnyttää vihapuhetta, vihapuhe johtaa uhkailuun, uhkailu väkivaltaisiin tekoihin ja niiden yleistyminen väkivallan arkipäiväistymiseen. Eräissä EU:n jäsenmaissa tämä on jo todellisuutta.


Huolestuttavin kehitys on Unkarissa. Maa on esimerkki siitä, kuinka verovaroja käyttämällä, lainsäädäntöä muokkaamalla sekä hallitusta tukevia liikemiehiä hyväksikäyttämällä alun perin monipuolinen ja laadukas mediakenttä voidaan keskittää valtaapitävien äänitorveksi.


Muutos on tapahtunut nopeasti, eikä siihen ole muualla Euroopassa reagoitu riittävän ripeästi. Vapaa tiedonvälitys lepää vain muutaman verkkojulkaisun varassa. Niiden toimittajat asettavat itsensä päivittäin vaaraan tarjotakseen lukijoille tietoa, jota ei muualta enää saa.


Vuoden 2020 lehdistönvapausindeksissä Suomi sijoittuu toiseksi ja kaikki muutkin Pohjoismaat vertailun kärkeen. Tulos on hyvä, mutta ei oikeuta sulkemaan silmiä ongelmilta.


Painostus ja uhkailu ovat Suomessakin monen toimittajan arkipäivää. Myös meillä disinformaatiota, valeuutisia, vihapuhetta ja maalittamista käytetään toimittajien leimaamiseen ja vaientamiseen. Vuonna 2018 julkaistun Tampereen yliopiston tutkimuksen mukaan joka kuudes toimittaja on kokenut myös väkivallalla uhkailua ja neljä prosenttia on joutunut väkivallan uhriksi.


Media-alan ja erityisesti sanomalehtien pitkään jatkunut talousalamäki ja toimitusresurssien kaventuminen vaarantavat laatujournalismin tulevaisuuden, sillä tutkiva journalismi ja laadukas uutistyö vaativat aikaa ja rahaa.


Työ suomalaisen lehdistönvapauden eteen merkitsee sellaisten yhteiskunnallisten rakenteiden luomista ja ylläpitämistä, joiden puitteissa journalistista työtä voidaan tehdä. Se edellyttää lainsäädäntöä ja viranomaistoimintaa, joka suojaa toimittajia uhkailulta, painostukselta ja väkivallalta. Laatujournalismin on voitava olla taloudellisesti ja ammatillisesti kestävällä pohjalla.


Unescon mukaan tekniset, taloudelliset ja poliittiset muutokset muokkaavat journalistista tiedonvälitystä vääjäämättä. Vastuu uudistumisesta on ensisijaisesti alan toimijoiden – heidän on osattava vastata oikein ihmisten muuttuneisiin tarpeisiin.


Journalismin yhteiskunnallinen merkitys on kuitenkin liian suuri, jotta se voitaisiin jättää yksin markkinoiden asiaksi. Ongelmia syntyy nimittäin heti, kun toimittajien odotetaan tuottavan uutisia liian kireällä aikataululla ja pienillä resursseilla. Tällä vuosikymmenellä myös Suomessa joudutaan käymään avoin ja rehellinen julkinen keskustelu siitä, miten vapaan median toimintaedellytykset turvataan.


Mediakentän keskittyminen, journalististen tehtävien vähentyminen ja erityisesti uransa alussa olevien journalistien juuttuminen epäsäännöllisiin pätkätöihin ovat kaikki ongelmia, joihin kukaan ei ole syyllinen, mutta jotka on pakko ratkaista.


Olemme siirtymässä epävarmuuden ja epävakauden aikaan, jossa meillä ei ole varaa menettää luotettavaa suomenkielistä tiedonvälitystä. Jos onnistumme hyvin, voimme edelleen säilyttää moniäänisen ja monipuolisen mediakenttämme – jopa vahvistaa sitä.


Päätös siitä, millaiseen todellisuuteen ensi vuosikymmenellä heräämme, on meidän jokaisen – päättäjien, journalistien ja kuluttajien.


Henna Virkkunen on Suomen Unesco-toimikunnan ja Jarmo Mäkelä Toimittajat ilman rajoja -järjestön puheenjohtaja.