Napakkaa puhetta sananvapaudesta

Päivitetty: kesä 4


Dosentti Riku Neuvonen (vas.), pj. Jarmo Mäkelä, pt. Minna Holopainen, pj. Sirpa Kähkönen ja hallit.jäsen Oula Silvennoinen

Suomalaisilla menee hyvin. Melkein kaikilla mittareilla. Ikinä ei ole mennyt näin hyvin.


Sananvapauden puolustajilla riittää kuitenkin työtä: pahin uhka olemme me itse.


Liberaalin demokratian pitäisi kyetä kertomaan paremmin se, minkä takia tarvitaan kansainväistä yhteistyötä ja minkä takia tarvitaan universaaleja ihmisoikeuksia.


Kirjailijoilla, tutkijoilla ja toimittajilla on kaikilla syy olla huolestuneita sananvapauden kehityksestä. Suuri osa ihmisistä kokee alkukantaisesti, että ei heillä ole sananvapautta, koska melkein mikä tahansa asia voidaan milloin vaan kiistää, koska sitä pidetään tyhmänä tai loukkaavana.


-Kritiikkiä tulee eri suunnista, koska on havaittu, että on toisenlaisia intressejä ja kaikki eivät ole pysyneet kyydissä, arvioi viestintäoikeuden dosentti Riku Neuvonen, joka alusti viime viikolla asiantuntijakeskustelua Suomen sananvapauden tilasta.


Paneeliin osallistuivat Neuvosen lisäksi STT:n päätoimittaja Minna Holopainen, Kirjailijaliiton puheenjohtaja Sirpa Kähkönen ja Suomen Pen-klubin hallituksen jäsen, tietokirjailija Oula Silvennoinen. Keskustelua veti Toimittajat ilman rajoja -järjestön Suomen-osaston puheenjohtaja, toimittaja Jarmo Mäkelä.


Keskustelu käytiin Neuvosen viime vuonna julkaistun Sananvapauden historia Suomessa -kirjan pohjalta Eurooppalainen Suomi ry:n tiloissa Helsingissä.



Mistä sinun mielestäsi ei pitäisi puhua?


-Kysymys joka pitäisi jokaisen esittää itselleen, Neuvonen sanoo.


Sosiaalinen media on tehnyt helpoksi verkottumisen kansainvälisestikin. Sananvapauden perusajatus on rakentunut hyvin käyttäytyvien ihmisten ideaaliin, mutta sananvapauskysymykset liittyvät yhä voimakkaammin radikalisaatioon.


Keskustelussa kävi ilmi, että panelisteja huolestuttaa vaikeus, joka liittyy älylliseen keskusteluun esimerkiksi uskonnon ja ihmisoikeuksien sekä ilmaisuvapauksien kohtaamispisteessä.


Media, ylipäätään ja ennen muuta sosiaalinen media, levittää ajatuksia nopeasti ja tuo yhteiskuntaan kysymyksiä, jotka liittyvät sukupuoleen, luokkaan, etnisyyteen ja uskontoon. Aiemmin ne eivät ole olleet yhtä keskeisiä.


Paneelissa muistutettiin, että on huolestuttavaa, jos emme kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti puolusta sananvapautta, ja valitsemme edustajiksemme poliitikkoja, jotka eivät puolusta sananvapautta.


Sananvapauden perinteiset kaventamisen vaatimukset ovat nousseet jostain uskonnon ja siveellisyyden kysymyksistä. Nykyisin sellaiset arvot kuten ihmisoikeudet, tai yleensä ajatus yhteisestä todellisuudesta, ovat vähintäänkin koetuksella. Tilannetta pahentaa se, että monet ovat huomanneet, kuinka todellisuutta voidaan helposti jopa muokata.


Tekninen kehitys mahdollistaa sen, että ihmiset voivat uskoa yhä enenevässä määrin vain oman kuplansa tuottamaan aineistoon.


-Internetissä on ollut aina samaa tavaraa, massa on vain kasvanut. Ennen ei ollut kolmea miljardia langan päässä, sanoo Neuvonen.


Internetin alkuaikoina mietittiin, valtaako Bill Gates maailman ja ryhtyy määräämään, mistä puhutaan. Vähitellen on huolestuttu isoista internet-yrityksistä. Aletaan lopulta huomata, että huolta pitäisi kantaa myös kiinalaisista yhtiöistä.

-Olemme riippuvaisia teknologioista ja alustoista. Se tulee määrittelemään sen, mistä joku yhtiö antaa meidän puhua ja mistä ei.


Suurinpana uhkakuvana Neuvonen näkee jonkun sellaisen kriisin tai tapahtuman, joka saa ihmiset kaduille partioimaan ja syntyy ns. järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolista liikehdintää.


-Kuka tahansa voi perustaa soihtupartion, Neuvonen puntaroi.



Sananvapautta pitää käyttää


Me elämme Suomessa moneen maahan verrattuna hyvässä tilanteessa, mutta samaan aikaan yhteiskuntaamme haastetaan koko ajan monelta suunnalta.


Yksi haaste, jopa uhka, on tapa tehdä politiikkaa, joka perustuu paskanpuhumiseen. Ei ole enää mitään väliä, onko sillä, mitä sanotaan yhteyttä todellisuuteen, vaan sanotaan mitä tahansa, mikä koetaan omalle asialle hyödylliseksi. Tai vääristellään toisten lausuntoja mielivaltaisesti, jos sillä voi edistää omia poliittisia tavoitteita.


-Iso osa ihmisistä kokee, että kulminaatiopiste on saavutettu. Tästä eteenpäin ei ole odotettavissa muuta kuin rappiota ja tuhoa, jos ei tehdä nopeasti ja radikaalisti jotain muuta kuin, minkä on kuviteltu kuuluvan suomalaisen yhteiskunnan perusarvoihin, arvioi Silvennoinen, joka on itse saanut tietokirjailijana kokea, millaista on julkisuus sosiaalisessa mediassa.


Silvennoinen muistutti, että asiallinen some-julkisuus on raskasta. Häirintä on jo noussut tasolle, johon on yhteiskuntana keksittävä keinoja, tehokkaita vastatoimia.

Näkyvin tämän tyylin edustaja on kansainvälinen äärioikeisto, joka oikeastaan hakee keskustelutapansa ja tyylinsä toinen toisiltaan.



Ilmiöt ylittävät rajoja


Suomessa näiden piirteiden merkittävin edustaja on Silvennoisen mukaan perussuomalainen puolue. Paskanpuhuja jättää huomioimatta sen, että lainsäädäntöönkin sisältyy ajatus siitä, että sanankäyttöön liittyy vastuu. Mitä tahansa ei voi sanoa. Ei vääristellä, ei loukata – ei miten tahansa.


Hänen mielestään tätä haastetaan puhumalla sananvapaudesta lähes pakonomaisesti väittäen, että mikä tahansa yritys suitsia kielenkäyttöä on sananvapauden loukkaus.


-Viime aikoina on esimerkiksi tehty uutisia kansainvälisen sosiaalisen median yritysten käyttäjilleen jakamista ns. bänneistä eli hetkellisistä käyttökielloista. Se on koetettu saada näyttämään nimenomaan sananvapauden rajoittamiselta, Silvennoinen täsmentää.


On silti selvää, että jos ylipäätään haluaa tietää jotain yhteiskunnan tilasta, on seurattava sosiaalista mediaa. Silvennoinen muistuttaa, että siellä tapahtuvat ilmiöt ”vuotavat” hyvin helposti muuhun maailmaan.



Kaikki lähtee meistä


Media, kirjailijat tai tutkijat eivät suinkaan tarvitse pään silitystä.


Nykyisin kirjailijaliiton puheenjohtajana toimiva Kähkönen huomasi muutama vuosi sitten olevansa tilanteessa, jossa hän joutui miettimään satiirilehti Charlie Hebdon toimittajien ja pilapiirtäjien kohtaamaa terroria vastavalittuna Pen-klubin puheenjohtajana.


-Sananvapautta on vaikea puolustaa, koska siinä joutuu puolustamaan myös ihmisvihaajia ja rasistista toimintaa, koska Ranskassa on erilainen käsitys siitä, mikä on rasistista.


Sananvapaustyössä kysymys on laajemmasta asiasta kuin omista näkemyksistä.


-Monet niistä pilapiirroksista loukkasivat minua. Siksi oli vaikea puolustaa niitä, mutta sananvapaus oli enemmän kuin minun loukkaantumiseni.


Nykyajan politiikka on loukkausten politiikkaa.


Kähkönen pohti paneelissa myös sitä, miten voidaan puolustaa liberaaleja arvoja, ihmisoikeuksia, jotka ovat taanneet Suomessa mahdollisuuden niin monille.


-Rokkolevää on vain jatkuvasti jynssättävä pohjasta, jotta laivan vauhti ei pysähtyisi, Kähkönen vertasi.


Kähkösen mielestä Suomessa on iso ongelma siinä, että keskustelua ei synny. Kulttuurimme ohjaa edelleen karttamaan ristiriitoja, jopa vaikenemaan epäselvistä aiheista.


-Meillä on eletty hyvin siinä suhteessa, että mölyä on ollut niin vähän. Mitenkään kiistämättä sitä, että mölyä on ikävä kuunnella.


Sananvapaudesta puhuttaessa tulee esiin näkökulmien ero. Se on Kähkösen sanoin epämiellyttävä - asia, koska se tuo esiin, että sinulla on tämä näkökulma ja minulla tämä. Ja niistä keskustelemista suomalaiset haluavat välttää.



Medialla on vahtikoiran vastuu


Minna Holopainen vastaa STT:n päätoimittajana julkisuuteen nousevasta aineistosta. Hän muistuttaa, että ei ole montaa vuotta kun keskusteltiin lähdesuojan heikennyksistä.


-Juuri nyt en osaa sitä kuvitella. Mutta vuoden tai kahden kuluttua silloin eduskunnassa oleva puolue tai ministeri voi saada päähänsä, että siinä on joku ongelma, puntaroi Holopainen.


Mediakritiikkiä tarvitaan ja julkaistujen tietojen pitää olla oikein. Oikeudellisuuden vaatimus ei ole vähentynyt, mutta vapaus käyttää oikeuksia on kasvanut edellisten 20 vuoden aikana valtavasti. Tässä mielessä Holopainen katsoo suomalaisen journalismin elävän nyt suorastaan upeaa aikaa.


Holopainen muistuttaa, että julkisuuslaki ei toteudu aina hyvin tai ainakaan helposti. Tietoja on hyvin työlästä saada. Parin vuoden kuluttua voi käydä ilmi, että uutistilanteessa tietoja olisi voitu käyttää, mutta silloin tilanne on ehtinyt jo mennä.


-Meillä on ihan hirveästi opettelemista median toimintatapojen selittämisessä. Emme ole norsunluutornissa, kuten ennen.


Hän mietti, kuinka sanavapaushenkisiä suomalaiset ovat – olemmeko itää vai länttä? Hyvä säädössuoja on lännestä, mutta yksityiselämällä on monelle suomalaiselle suurempi arvo kuin lehdistön vapaudella, sananvapaudella. Ehkä tämä näkyy mm. julkisuuslain noudattamisessa?


Hän pohti edelleen, että trollit ovat uusi ilmiö, ovat ne sitten puolustamassa Kremliä tai vastustamassa maahanmuuttoa. Mutta liittyisikö tämäkin vanhempaa perua olevaan käsitykseemme yksityisyydestä?


Monella fiksulla ja koulutetulla suomalaisella on sellainen käsitys, että jostain asioista kirjoitetaan ihan liikaa.


Media joutuu puolustamaan omaa asemaansa ja miettimään, miksi eri asiat ovat tärkeitä. Siksi sen on myös kyettävä perustelemaan se, miksi kirjoitetaan niistäkin asioista, jotka eivät ihmisiä kiinnosta.


Vastuullisen median on osattava selittää vaikkapa se, miksi jonkun rikoksen tekijän nimi on mainittu ja toisen ei ole.


Kaikki ei voi kiinnostaa kaikkia. Kiistelylle on paikkansa, kun sillä estetään esivallan ylilyönnit. Ongelmallista on, jos poliitikko ihmettelee, miksi jostain asioista kysytään häneltä. Sen sijaan on tärkeää, että yleisö kysyy, mistä tämä tai tuo johtuu.



Vaikenemisen perintö


Todennäköisesti kulttuuriset syyt määrittelevät vaikenemisen. Vaikenemiseen on myös psykohistorialliset juuret. On varmasti olemassa asioita, joista kukaan ei päätä, mutta niistä vaan ei ikään kuin voida puhua.

-Olemme hämmentyneitä, sanoo Kähkönen arvioidessaan julkista keskustelua. Vaikenemisen kulttuuri on raskas kantaa.


Sisällissodan jälkeen Suomessa voidaan Kähkösen mukaan nähdä, että maassa elettiin syvässä kriisissä. Puhuminen oli väkivallan kohtaamisen jälkeen mahdotonta. Oikeushistorioitsijoiden mukaan 1920-luvun alussa 1902-1904 syntyneiden miesten sukupolvi oli kaikkein väkivaltaisimpia: tappoivat ja tappelivat, ottivat yhteen puukoilla ja puntareilla. Itsensä ilmaiseminen oli vaikeaa, jos ajatteli jotenkin toisin kuin, miten kannatti siinä maailman tilanteessa ajatella.


Professori Jukka Kekkosen sisällissodan toiseksi näytökseksi kutsuma tilanne 1930-luvulla johti siihen, että pyrittiin rajoittamaan poliittista ääriajattelua. Siihen oli tietenkin hyvät syyt, mutta se näkyi koko yhteiskuntapolitiikassa, lainsäädännössä ja oikeuskäytännön vinoutumisessa. Oikeus ei ollut kaikille sama.


Kähkösen mielestä vaikenemista ei ole vaikea ymmärtää muistettaessa, että vuosisadan alkupuolen kokemusten jatkoksi tuli toinen maailmansota. Se toi sotasensuurin ja kansalaisille julkiset kehotukset miettiä, mitä puhut, koska sillä voi hyödyttää vihollista.


Kahtiajako heijastui syvänä sotien ohi. Vasta 1960-luvun lopussa puhuttiin sisällissodan molempien osapuolten kohtelusta.


Historiantutkijana Silvennoinen painotti, että meillä on kaikilla tämä sama kokemus kolmen edeltävän sukupolven ajalta.


Voittajien päätöksellä Suomessa luotiin yhteinen sopimus, jonka mukaan tietyistä asioista ollaan hiljaa. Ei niin, että sitä oli missään sovittu, vaan kaikki tajusivat, että ”näistä ei sitten jumankauta puhuta”. Hävinneille kävi myös selväksi, että oli asioita, joista piti puhua korkeintaan omassa piirissä.


Tämän järisyttävän historian perinnön jatkoksi suomalaiset joutuivat suostumaan Neuvostoliiton YYA-aikaan, jonka ytimessä oli sanattomaan sopimukseen perustuva itsesensuuri, että ”kyllähän sä nyt ymmärrät, että ei mennä tähän, että ei näitä asioita”.


-Ihme etteivät suomalaiset ole pahemmin kieroon vääntyneitä, Silvennoinen totesi.


TIR:n puheenjohtaja Mäkelä tiivisti tilaisuuden lopuksi vanhan näkemyksensä kylmän sodan aikana kehittämänsä pätevän, mutta provokatiivisen, poliittisen keskustelun kolme lakia.


-Se, mikä jyrkästi kiistetään, on aina totta.

-Se, mistä ei koskaan sanota mitään, on aina tärkeää.

-Ja se, mistä jaksetaan jauhaa loputtomasti, sillä ei ole mitään merkitystä.



Kirjoittajat Jarmo Koponen ja Kii Runsten ovat Toimittajat ilman rajoja-järjestön Suomen-osaston hallituksen jäseniä.