Lahtarit — kirja vihapuheesta, josta tuli totta

Olen lukenut monia hienoja kirjoja, joissa on pohdittu pahuutta, vihapuhetta, joukkomurhaajan sielunelämää, itsenäisen Suomen historiaa ja kasvukipuja ja uutta tietoa näistä. Tykkään myös tarinoista, joissa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita sekä surullisia rakkauskertomuksia. Ja sitten vielä tämä pohjalaisuus, joka minua miellyttää erityisesti kirjallisuudessa ja ihmisten mentaliteetissa.

Lahtarit kertoo, miten kirkasosaisista pohjalaisnuorukaisista tuli sodassa tunnottomia tappajia. – Kirjan tapahtumat ovat totta, mutta ihmiset ja heidän ajatuksensa omasta mielikuvituksestani, kertoo kirjailija Anneli Kanto. KUVA: Anni Kotkamaa

Nyt käteeni osui tuore kirja, jossa on näitä kaikkia. Kirja on nimeltään Lahtarit.

Tekijä on kirjailija Anneli Kanto, joka on muutama vuosi sitten kirjoittanut, nyt jo teatterissa pyörivän punaisista naisista kertovan, Veriruusut.


Lahtarit on tarina sodasta 1918 valkoisten näkökulmasta koettuna. Se alkaa joukolla ilmajokisia ”railakkaita poikia” nuoria kirkasotsaisia suojeluskuntalaisia, joista jotkut jopa lähtevät suureen seikkailuun: Saksaan jääkärikoulutukseen.


— Aivan tavallisia pohjalaispoikia olivat, monet heistä varattomia. Aika liikuttavaa oli lukea, että omissa huonoissa kamppeissa sotaan lähdettiin, viiden kilon jauhopussi reppuna, naru vain rinnan yli.

Tai että oma suosikkini jääkäri Kaapo Viitaharju kävi kovan taistelun

varustehuollon kanssa vaatiessaan miehilleen kenkiä!


— Miehillä oli siinä vaiheessa vain pohjasta puhki kuluneita huopatöppösiä. Jääkäreissä oli enemmän sivistyneistöä, porvariperheiden opiskelijapoikia, nuoria virkamiehiä tai opettajia, mutta paljon myös talonpoikia. Työläistaustaisia jääkäreitäkin oli. Nuorukaisten kotipaikaksi valitsin Ilmajoen, koska olen sieltä itsekin kotoisin, Kanto kertoo.


Lahtarit kirjalla on erikoinen syntyhistoria. Idea lähti eräästä valokuvasta.


— 2008 kirjoitin kirjan Veriruusut, joka kertoo punaisen puolen naissotilaista. Silloin avattiin museo Vapriikissa Tampere 1918-näyttely. Nyt sen pohjalta tehtyä näytelmää esitetään Tampereen työväenteatterissa ja Helsingissä Kom-teatterissa.


— Idean kirjaan sain kun kerran näin seinällä suuren valokuvan, jonka kuvatekstissä lukee ”Ilmajoen vapaaehtoiset suojeluskuntalaiset Aleksanterin kirkon rappusilla Tampereen valtauksen jälkeen”. Ja eikö siinä seisokin paappani Yrjö Jaakko Kanto, 25-vuotiaana, karvalakki korvilla ja äreä ilme naamalla.


— Valokuva teki todeksi sen, että paappa oli ollut Tamperetta valtaamassa. Ei se salaisuus ollut, mutta eipä siitä paljon ollut puhuttukaan eivätkä paapan kertomukset minua nuorena edes kiinnostaneet. Silloin alkoi kiusata, mitä näille pohjalaispojille tapahtui, kun he sotivat Vaasasta Viipuriin kolme kuukautta kestäneen sodan ajan. Mitä paappa koki? Missä hän oli mukana?


— Ajatus ei jättänyt rauhaan, niin että piti ruveta ottamaan selvää, lähdekirjallisuudesta ja arkistoista. Juuri mitään en kyllä paapasta saanut selville. Muutama maininta ja jääkäri Yrjö Könnin kirjoittama

lomalippu. Vapaussodan muistomitalin hänen mainitaan saaneen ”solkien ja ruusun kera”.


— Lahtarit-kirja alkaa kuvauksella, jossa lakitieteen ylioppilas Elias Ylivalli päätti jättää ”juristiikan opinnot, toverit, kaiken kevyen ja hauskan”. Hän ylittää 70 kilometrin välin Merenkurkkua Ruotsiin, sieltä Tukholmaan ja edelleen Saksaan, Hampuriin ja perille Lockstedtin sotakoulutusleirille.


Jäällä paleltaa, mutta edelliset matkantekijät ovat merkinneet tien kuusenhavuin ja kepein. Jääkäreiden joukko palaa Suomeen kahden vuoden koulutuksen jälkeen Vaasaan helmikuussa Acturus-laivalla. Saksa oli ollut monelle pettymys, joka ”höykytti, juoksutti ja nöyryytti saksalaisin sanoin” 1918 Mannerheim ottaa vastaan valkoisten joukkojen ylipäällikkyyden ja antaa ns. Ammutaan paikalla-päiväkäskyn.


Suomessa jääkärit ovat sankareita. Ilma on sakeana topeliaanista vapaata Suomea ja uhkakuvia kahtia jakautuneesta kansanosasta.


Kirjassa sanotaan että ”punainen puoli on historiansa perannut ja haavansa nuollut. Valkoinen puoli ei.”


— Sota oli niin raaka. Suomalaiset tekivät suomalaisille kauheita tekoja, molemmin puolin. Kansalaissota kesti tosiaan vain kolme kuukautta, mutta sen haavoja on perattu kauan. Sotaan liittyy paljon vaikenemista ja häpeää. Melkein jokaisella suomalaisella suvulla on jokin tarina kansalaissodasta. Minusta tuntuu, että punaisista ja heidän kohtalostaan on kirjoitettu paljon, valkoisista ei niinkään, Anneli Kanto toteaa.


Suojeluskuntalainen Hermanni Larva-Kokko haluaa taistella ”isänmaan vapauren erestä” ja intoa hän saa katsellen komiaa Kyrönjokea verraten ajatuksiaan jokeen.”Se virtaa ruskiana ja leviänä teköö pyörtehiä ja aamuusin siitä nousoo huuru. Joki lähtöö Kurikasta, tuloo Ilmajoen läpi, valuu Seinäjoelle ja lopuuksi Vassoorinlahteen meren Vaasas”.


— Kirjan tapahtumat ovat raakoja, mutta eivät pohjalaiset sen raaempia olleet kuin muutkaan. Mutta sota raaisti nopeasti. Valkoisen Suomen keskus oli Vaasassa ja Pohjanmaalta ruvettiin sotilaita rekrytoimaan. Siksi heitä oli paljon valkoisissa joukoissa. Mutta oli siellä myös paljon keskisuomalaisia, savolaisia ja kainuulaisiakin.


— Myös valkoisten joukkojen vähäinen koulutus tapahtui Pohjanmaalla, Vöyrin koululla ja Vimpelissä, ja jääkärithän saapuivat Vaasaan. Tarkoitus ei alun perin ollut lähteä sotimaan, vaan riisumaan maahan tunkeutuneita ryssiä aseista. Vapaussota. Sitten punaiset vastaan valkoiset.


Kun ensimmäinen maailmansota alkoi 1914, Pohjanmaalle sijoitettiin tsaarin armeijan joukkoja — olihan länsirannikko tietenkin mahdollinen maihinnousupaikka viholliselle eli saksalaisille joukoille.


Suomi itsenäistyi 1917 mutta venäläisjoukot eivät heti poistuneet maasta. Siksi niitä

ruvettiin riisumaan aseista – kovin sekavasti ja harrastelijan ottein, ilman aseita, seipäin ja sorkkasaksin. Kirjan kertomukset aseistariisumisesta ovat tosipohjaisia.


— Sodalla on monia nimiä. Veljessota, kapina, vapaussota, vuoden 1918 tapahtumat. Tutkijat käyttävät nykyään nimeä sisällissota, joka on kai paras. Itse olen tottunut puhumaan kansalaissodasta ja aion edelleenkin käyttää tätä nimeä.


Sodan varjo heittyy pitkälle, mutta meillä nykyihmisillä ei ole ollut sen kanssa mitään tekemistä. Isämmekään eivät olleet edes syntyneet silloin.


— Nyt toivottavasti sodasta voidaan puhua asiallisesti ja ilman syytöksiä. Kun

vastakkainasettelu kärjistyy sodaksi, tilannetta ei saada enää haltuun eikä rauhoitetuksi. Se on kuin pullon henki, kun korkki avataan, sitä ei enää saa takaisin pulloon.


Körttiuskossa oleville pohjalaispojille oli aluksi vaikea rikkoa viidettä käskyä. Sodassa pitää oikeasti tappaa ihmisiä, se tuntui pahalta, mutta vain alussa. Sen jälkeen tappaminen ei tuntunut enää miltään olihan vastassa ”jumalankieltäjät, juutalaiset, sosialistit, jotka ovat Perkeleen ja Antikristuksen asialla”. Suomi oli vapautettava ”punaisesta kulkutaudista ja polsujen hirmuvallasta”. Omantunnon ei tarvinnut kolkutella, koska ”valkoinen armeija oli Jumalan asialla”.


Yhtä suuri oli järkytys, ettei vastapuolikaan armoa antanut. Julmuus räjähti käsiin.

Vuoden 1918 maaliskuussa valkoiset voittivat taistelun Jämsän Länkipohjassa, valtasivat Oriveden, ottivat haltuunsa Lempäälän, Messukylän ja sitten oli edessä Tampere. Veri vuoti vuolaana Tampereella ja samaan aikaan saksalaiset nousivat maihin Hangossa ja Loviisassa.


— Kirjan tapahtumat ovat totta, varsin yksityiskohtaisesti, ihan sitä myöten, että riisipuuroa jääkäreille keitettiin ja ensimmäisenä heitä tervehti pieni potkukelkkaileva poika. Myös ilmajokisten junankaato tai laihialaisten onneton taistelu Hulmin kasarmilla ovat totta.


— Tapahtumat ovat jokseenkin aina todenperäisiä, mutta niihin osallistuvat ihmiset ovat

kuviteltuja. Samoin olen tietenkin kuvitellut, mitä he silloin ajattelivat tai tunsivat.

Kalevalassa kerrotaan, että ”sorea on sotahan kuolla, kaunis miekan kalskesehen”. Sodan propagandan ja omien kokemusten yhteensovittaminen alkaa käydä yhä vaikeammaksi. Joskus vilahtaa mielessä, että onko Tampereen valtaus ollut kaiken vuodatetun sankariveren arvoinen.


Lahtarit-kirjassa Tampereen valtaus on suomalaisen kirjallisuuden huikeimpia sotakuvauksia.


”Surkean kaupungin saimme haltuumme. Tammelan ja Kyttälän kaupunginosat ovat maahan asti palaneet. Ne olivat hiilenmustia autiomaita, joista levisi karvasteleva savun ja palaneen kumin katku…Vaatekappaleita, ammusten hylsyjä, paperia, laudan kappaleita, tiiliä. Katukivet oli irrotettu, rakennusten seinät ammusten raatelemat, kappaliikkeet tuhottu ja ikkunat särjetty. Tehtaat seisoivat. Koneet tuhottu, raaka-aineet ryöstetty. Kaduilla makasi kuolleita hevosia ja punikkien jälkeensä jättämiä ruumiita.”


— Luin paljon vapaussotakirjallisuutta. Melkein joka pitäjästä on kirjoitettu

vapaussotahistoriikki – ainakin Lapuasta, Ylistarosta, Laihiasta ja Ilmajoesta. Muutenkin

heti 20-luvulla julkaistiin paljon sotaan liittyviä muistelmia ja historioita. Uusin tutkimus on tuonut päivänvaloon uutta tietoa.


— Lisäksi sain Martti Koskenkorvalta käyttööni ilmajokisten rivimiesten muistelmat, joita oli kerätty 30-luvulla ja jotka ovat olleet tallessa Ilmajoen museossa. Jaakko Yli-Suomulta sain hänen isänsä Johannes Yli-Suomun laajat muistelmat. Painetuista kirjoista erityisen

arvokkaita olivat kahden lääkärin, J.K. Klemolan ja Mauno Vannaksen muistelmat sekä

Aune Kiviojan toimittamat isänsä muistelmat nimellä Krenatööri numero 88. Elin Svedlinin pieni muistelmakirja muonittajien työstä oli myös antoisa.


— Kansallisarkistossa tietysti istuin lukemassa muistelmia ja omituista kyllä, myös

vasemmistolaisessa Kansan arkistossa on paljon valkoisten muistelmia. Minulle oli tärkeää löytää rivimiesten kokemus sodasta.


Huhtikuussa valkoiset valtaavat Viipurin ja toukokuussa punaiset antautuvat saksalaisille. Seuraa raastavat tapahtumat vankileireiltä ja joukkohaudoista Kalevankankaalla sekä toukokuun 9-10 päivän tapahtumat, kun Hennalan vankileirillä teloitettiin yli 200 punaista naista ja tyttöä.


”Raikaskasvoiset, suoraselkäiset pohjalaisnuorukaiset vartioivat, kun tylsämielinen ryysyläisjoukko raahautui torille luovuttamaan aseensa.” On muistutettava itselleen että ”ei ne syyttömiä ole, ne on murhaajia ja varkahia ja nousseet kapinahan laillista hallitusta vastaan.”


Sota raaistaa. Se tekee tunteista tunnottomia, mikään ei oli mitään. Sanotaankin ettei kukaan sieltä ehjänä palaa.


—Sotimisen psykologia on uudempaa. Sotivaa ihmismieltä ja sen kummallisuuksia on tutkittu kunnolla vasta toisen maailmansodan kauhujen jälkeen. Puhuttelevia olivat Peter Englundin Kirjoituksia nollapisteestä ja Christopher Browningin Aivan tavallisia rivimiehiä, joka käsittelee natsien kuolemanpartioihin osallistuneiden miesten psykologiaa.


Sota päättyi lopullisesti valkoisten soitonparaatiin 16.5. 1918 Helsingissä. Tunnelman piti olla korkealla ja näyttää saksalaisille voitokas Suomi. Valkoiset laahustivat paraatissa vaisusti.


Lopulta ei enää vihattu, surtiin vain, kun ymmärrettiin että ”samanlailla punikit omiansa murehtivat kuin valkoiset”. Vanginvartija Kalle Tenkula pohtii Hennalan leirin loppuvaiheessa; ”Sanaotahan, jotta ne on yhteiskunnan pohjamutaa ja roskasakkia, mutta minoon kyselly, niin ovat renkejä, torppareita, päivätyölääsiä ja tehtaantyölääsia. Työllä ne on ittensä elättäny.


Vähee niis on kulkuria taikka rikollisia” pohti krenatööri 88 eli jalasjärveläinen Yrjö Kivioja. Vankien vahtiminen näyttää olleen pohjalaisille muutenkin hyvin vastenmielistä.

Ehkä nämä ajatukset johtivat syvästi jakautuneen kansa eheytymiseen, joka kulminoitui ns. talvisodan hengessä, jossa runsaan 20 vuoden päästä valkoiset ja punaiset sotivat rinta rinnan saman asian puolesta.


Kirjan tapahtumista on pian sata vuotta, mutta jostain syystä niistä on vieläkin niin vaikea puhua. Tälle fiksusti kirjoitetulle kirjalle on tässäkin mielessä selvä tilaus.



Hilkka Kotkamaa