Turkkilaista keskustelukumppania kummastutti suomalainen huoli sananvapaudesta: ”Eihän teillä kukaan joudu henkensä edestä toimimaan!” Ei joudukaan. Ei tänään, mutta entä huomenna? Jokaisena aikana luodaan oma käsitys tarpeellisesta sananvapaudesta. Sananvapaus ja muut vapaudet ovat riippuvaisia siitä, kuka niiden rajat määrittää.
Suomessa sananvapauden puolesta tekevät työtä monet tahot.
Me esittelimme syksyllä Turun kirjamessuilla Toimittajat ilman rajoja -järjestön Suomen-osaston toimittamaa kirjaa Muutos – 100 kuvaa sananvapaudesta, kun Turkista Suomeen muuttanut messuvieras pysähtyi standillemme. Häntä kiinnosti sananvapaus hyvästä syystä, koska se tarkoittaa oikeutta ilmaista itseään. Turkissa on tälläkin hetkellä pidätettynä paljon ihmisiä, jotka ovat vaatineet sananvapautta. Heistä kantaa huolta moni Turkin rajojen ulkopuolellakin.
Viestintäoikeuden dosentti Riku Neuvosen miltei neljäsataasivuisen kirjan lukemista voi suositella kaikille sananvapauden kehittymisestä kiinnostuneille.
Teos vastaa kysymykseen, mitä sananvapaus on merkinnyt meille historiallisesti, ja miten sitä on jojoteltu sensuurin vaatimusten ja valtion johdon tarpeiden vuoksi. Milloin kansa on ohjattu oikealle tielle uskovaisten tunteisiin vedoten ja milloin vain päätetty soveltaa taidemaailmaankin vanhaa ja hyväksi havaittua – Koillis-Euroopan nurkkaan sopivia hallinnon käytäntöjä. Monet sananvapauteen kytkeytyneet ilmiöt ovat kuohuttaneet satoja vuosia kansaa ja työllistäneet päättäjiä ja virkavaltaakin.
Mutta nyt on tunnustettava, että Suomi on muuttunut monelta osin viimeisten vuosikymmenten aikana.
Neuvosen kirjan kaari on pitkä eikä teoksen ole kirjoittajansa mukaan tarkoitus olla lopullinen totuus sananvapaudesta Suomessa, vaan helposti lähestyttävä avaus uusille tutkimuksille ja keskustelulle.
Sananvapaudesta puhuttaessa meille tulee useimmille ensimmäisenä mieleen sensuuri; sen jälkeen huomaamme ehkä miettivämme sanomisen rajoja. Sananvapauden synonyymeina on käytetty joskus myös lehdistönvapautta ja nykyään laajemmin median vapautta.
Nykyinen valtavirtamedian vastaisuus ja tunteisiin vetoava internet huumaa monet väittämään, että media valehtelee. Lukeminen ja puhuminen ovat ajatteluprosesseja, jotka kehittyvät eri aikoina erilaisina.
”Vain kaikkein idealistisimmissa visioissa sananvapaus on rajoittamaton oikeus. Taistelu sananvapauden sisällöstä on taistelua nimenomaan siitä, kuka määrittelee sananvapauden rajat. Rajat tulevat esiin sananvapauden sääntelyssä, joka voi perustua lakiin, (perustus)lain tulkintaan tai lakia alemman tasoiseen sääntelyyn.”
**
Hyvin tiivistetysti voidaan sanoa, että sananvapauden kannalta Suomen itsenäisyyden alkuvuosia sävytti ideologinen taistelu ja vasemmiston tukahduttaminen, kun taas sotien jälkeistä aikaa leimaa hallinnon kulttuuri. Sananvapautta koskeva lainsäädäntö sopeutui tilanteeseen, jossa heiluttiin sen mukaan, ollaanko demokratiassa vai ei – ollaanko Baltian maiden ja Itäisen Keski-Euroopan linjoilla.
Neuvosen lailla lukisi mielellään enemmänkin muistelmia ja erilaista arkistoaineistoa, josta selviäisi lisää Suomen sodan jälkeisten sananvapauslinjausten taustoista. Keskustelu menneestä junnaa paikallaan kun esimerkkeinä käytetään aina vaan samoja tapauksia: Salama-sota, Vankileirien saaristo ja Sikamessias.
Neuvosta ja varmasti monia hänen kirjansa lukijoitakin kiinnostaisi tietää vastaus siihen, miten kulissien takana sovittiin Suomessa asioista. Miten päätökset oikeasti syntyivät.
Sotien jälkeisen ns. suomettumisen aikana asioista sovittiin ja lainsäädäntöä kehitettiin tarpeen mukaan, kunnes 1990-luvulla pantiin kaikki remonttiin. Siirryttiin hallinnan kulttuurista oikeusvaltiokulttuuriin.
Nykyisin aatteellisesti sananvapauteen voidaan liittää erilaisia merkityksiä, ja oikeudellisessa ratkaisutoiminnassa sekä argumentaatiossa sananvapaus korotetaan keskeiseksi osaksi demokraattista yhteiskuntaa.
Liittyminen Euroopan ihmisoikeussopimukseen, ja liittyminen Euroopan unioniin ovat avanneet Suomen sananvapauden Euroopan suuntaan. Sananvapauden, julkisuusperiaatteen ja sananvapauden kanssa samansuuntaisten perusoikeuksien ohella perusoikeusuudistuksessa vahvistui myös yksityisyyden suoja. Perustuslaissa sitä nimitetään yksityiselämän suojaksi, mutta käytännössä säännös jakautuu yksityiselämän suojan lisäksi henkilötietojen, kotirauhan, luottamuksellisen viestinnän ja kunnian suojiin.
Neuvosen sanoin mukautumisen aika alkaa olla takana päin: Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa Suomesta tulevia valituksia ei ole juuri enää jouduttu ottamaan käsittelyyn. Yhtenä syyn tilanteeseen on valitustulva joka tulee Venäjältä, Turkista ja yleisesti Itä-Euroopasta.
Suomalainen yhteiskunta on kiistatta muuttunut avoimemmaksi eri väestöryhmiä kohtaan, sukupuolten tasa-arvokin on kehittynyt. Tietyn eurooppalaistumisen jälkeen Suomi on kiinteämmin osa kansainvälisiä tietoverkkoja ja muiden kanssa samalla viivalla ilman omia erityispiirteitä.
Historiallisesti mielipideilmaston jakautuminen ja keskusteluilmapiirin koventuminen on johtanut tekoihin ja lopulta sananvapauden kaventumiseen.
Tällainen kaltevan pinnan vaikutus on kaukainen, mutta mahdollinen, Neuvonen arvioi.
”Esimerkiksi vihapuheen ja häirinnän sääntely perustuu ihmisarvon turvaamiseen. Vihapuheesta, häirinnästä ja vetoamisesta kadonneeseen konsensukseen on kuitenkin tullut jo lähes normaali osa julkista keskustelua, jolloin äänekkäimmät ja härskeimmät luovat hiljennysvaikutusta ja yhdessä populistisen median kanssa saavat ihmisarvon loukkauksen näyttämään normaalilta tai ainakin hyväksytyltä.”
Suomessa esiintyi vihapuhetta ennen sisällissotaa, ja samaten rasismi on eri aikoina kohdistunut moniin ihmisjoukkoihin saamelaisista romaneihin ja tummaihoisista venäläisiin.
Valemediasta puhuttiin Saksassa jo 1840-luvulla. Neuvonen muistuttaa, että kysymys on oikeastaan propagandasta, jolle on annettu hienompi nimi.
Nyt 2020-luvun aattona on alkamassa uusi aikakausi, jossa pitää jo miettiä, mitä tehdään jos joku, vaikka valemedia, käyttää sananvapautta väärin. Tällainen ei ollut 1980-luvulla ajateltavissa, koska virkamies olisi voinut ratkaista kiistat hallitsemisen kautta eikä kukaan olisi vaivannut tuomioistuinta.
Sananvapauden kannalta ongelma on, että valemedia vaikuttaa myös muun median uskottavuuteen. Joissain maissa, kuten Saksassa, on jopa säädetty lehdistönvapaudesta, median vapaudesta tai jonkinlaisesta journalistien erityisasemasta perustuslaissa.
”Suomessa tällaisia joidenkin toimijoiden tai jonkin toiminnan erityisvapauksia ei perusoikeusjärjestelmässä ole eikä minusta tulisikaan olla, koska teknisen kehityksen myötä joukkoviestintää ja journalismin tyyppistä toimintaa voidaan harjoittaa laajemmalti.”
Oikeudellisesti sananvapaus on vain yksi ihmis- ja perusoikeus muiden oikeuksien joukossa.
Neuvonen kirjoittaa, kuinka vielä nytkin 2010-luvulla on kiistelty siitä, välittääkö hallitus perustuslaista ollenkaan, ja muutamat poliitikot sekä oikeustieteilijät ovat käyttäneet ilmausta perustuslakifundamentalisteista, jotka ikään kuin kiusallaan rajoittavat politiikan tekemistä vetoamalla perustuslakiin.
Länsimaissa internet on helpottanut sananvapausrikosten tekemistä ja vaikeuttanut niiden selvittämistä, koska rikosoikeus on suurelta osin sidottu kansallisvaltioiden rajoihin. Kaikki tämä heijastuu myös muuhun. Tämän vuosikymmenen kysymykset vihapuheesta ja valemediasta ovat tärkeitä: mitä niille pitäisi tehdä? Laajan sananvapauden saamisen jälkeen on jouduttu havaitsemaan, että jotkut käyttävät sitä yksinkertaisesti väärin.
”Lapsipornon ja väkivaltakuvien levittämisen sekä tekijänoikeudenloukkausten lisäksi verkko on mahdollistanut eri tahoihin kohdistuvan niin sanotun vihapuheen ja häirinnän. Äänekäs vähemmistö on ottanut valtaansa esimerkiksi maahanmuutto-, rokote-, tasa-arvo- ja ravintokeskustelun. Äänekkyys on saanut ajetun asian näyttämään normaalilta ja suositulta, jolloin käyttäjien varassa olevat mainosrahoitteiset julkaisut ovat tunteneet myös houkutusta tarttua näihin ilmiöihin. ”
**
Toisen maailmansodan jälkeen ihmisoikeudet haluttiin turvata ylikansallisesi ja niille annettiin uudenlainen merkitys.
”Sananvapausaatteen osalta tämä tarkoitti, että ennakkosensuurin kiellon lisäksi sananvapautta ryhdyttiin edistämään esimerkiksi turvaamalla moniarvoisuutta ja monimuotoisuutta. Sananvapaus aatteena alkoi läpäistä koko yhteiskunnan, mutta samalla ero oikeudelliseen sääntelyyn paikka paikoin kasvoi.”
Sananvapauteen liitettiin sosiaalisen vastuun ajatuksia, ja esimerkiksi taiteiden ja viestintämahdollisuuksien edistämistä pidettiin yhtenä hyvinvointivaltion tehtävistä.
Samalla kuluttajansuoja, terveyden edistäminen ja lastensuojelu saivat merkitystä sananvapauskeskustelussa, kun sananvapauden hyväksytyksi rajoitusperusteeksi tuli heikompien suojelu.
Toimittajien lähdesuoja ja jokamiehen oikeus kirjoittaa mitä haluaa ja mistä haluaa ovat luonnollisesti sanavapauskysymyksiä, joilla on sama juuri, mutta ennen muuta kyse on vanhasta ajatuksesta siitä, että sananvapauden todellisten puolustajien mielestä on aina oltava valmis puolustamaan myös niitä, joiden kanssa on eri mieltä.
2000-luvulla ihmisoikeusajattelua ja siinä ohessa myös sananvapautta on kyseenalaistettu muun muassa väitteillä, että ihmisoikeudet ovat liberaalien länsimaiden imperialismia. Toisaalta ääriliikkeissä hanakasti tukeudutaan sananvapauteen, vaikka monet niiden edustamat aatteet tosiasiassa tähtäävät sananvapaussuojan huomattavaan kaventamiseen.
Lehdistönvapaudessa, medianvapaudessa tai journalistien erityisvapaudessa on kyse vastakkaisesta toiminnasta sananvapauden rajoitusten määrittelylle: näiden käsitteiden kautta pyritään saamaan jollekin toiminnalle normaalia vahvempi sananvapaussuoja ja näin muodostamaan kategorisesti erilaisia sananvapauden käyttötapoja. Kyse on kuitenkin samasta käsitteiden, rajojen ja määrittelyiden valtaamisesta kuin sananvapauden rajoittamisessakin.
**
Historian harrastajalle Sananvapauden historia Suomessa –kirja taustoittaa monta kertomusta niin suomettumisesta kuin viime vuosisadan kommunismin patoamispyrkimyksistäkin.
Historian yksityiskohdat voivat tuntua huvittavilta: Suomen sodan syttymisestä helmikuussa 1808 ei uutisoitu ruotsalaisissa lehdissä käytännössä lainkaan, koska tapahtumaa pidettiin virallisen lehden, Stockholms Post-Tidningarin toimintaan kuuluvana aiheena. Suomessa muutos uutisoinnissa tapahtui heinäkuussa 1808, kun Åbo Tidningar alkoi julkaista sotauutisia.
”Syynä tähän oli kuitenkin Etelä-Suomen miehittäneiden venäläisten käsky. Sen sijaan Porvoon valtiopäivistä lehti ei kertonut mitään, ja näin ollen Suomen lehdistö suurelta osin vaikeni siitä pikkuseikasta, että alue oli nyt osa Venäjää ja sillä oli autonominen asema. ”
Venäjän vallan aikana sortokausi oli hyvin käytännön läheistä aikaa – varaukset ja ideologinen lataus on tullut myöhemmin. Kun painovapauslaki tuli hetkeksi voimaan vuonna 1865, kirjojen painajat laativat adressin sensuurin palauttamiseksi, koska liiketoimien kannalta oli mukavampaa, että joku hyväksyi tekstit ennakolta, eikä niin että myöhemmin kirjanpainaja joutui vastaamaan julkaisuistaan.
Ylempien luokkien keskuudessa osattiin eurooppalaisia kieliä, joten eurooppalaiset vaikutteet omaksuttiin Suomessa nopeasti. Venäjälle Suomen säätyläistön lukemat, pääosin ruotsinkieliset lehdet, eivät olleet ongelma. Toki alkuaikoina Venäjän suurin huoli oli, että Suomi kapinoisi tai haluaisi palata Ruotsin yhteyteen.
Lopulta Venäjänkin vahvistuva ote näkyi suomenkielisten teosten rajoituksina, ja tie vahvempaan kontrolliin oli valmis.
”Suomalaiskansallisuutta ajaneista tuli uuden ajan uudistuspolitiikan ja valtiopäivätoiminnan keskeisiä vaikuttajia. Snellman ja kumppanit muuttuivat epäilyttävistä suomalaisuuden edistäjistä Venäjä-yhteyden takuumiehiksi. Samalla alkoi kehittyä suomalainen julkisuus, joskin virallista julkisuutta ohjattiin kansallisena projektina, joka ei vakuuttanut kaikkia kansankerroksia.”
Itsenäistyminen yllätti myös suuren osan suomalaisia. Venäjän muutos rajan takana Neuvosto-Venäjäksi hirvitti Suomessa varsinkin heitä, joilla oli menetettävää. Kirjojen pitämisessä ihmisten ulottuvilta mentiin 1920-luvulla pitkälle:
”Leninin ja Karl Marxin kirjojen lisäksi oikeudenkäynneissä tuomittiin valtiolle menetetyksi esimerkiksi kirja, jossa esiteltiin Neuvosto-Venäjän perustuslaki. Monet kommunistiset julkaisijat aloittivat lakkautusten ja takavarikkojen jälkeen toiminnan uudestaan eri nimellä. Kaija Piirosen historiikissa on esitelty muun muassa kajaanilaislehti, joka vuosina 1920-1923 käytti yhteensä kahdeksaa eri nimeä.”
Itsenäisen Suomen ensimmäisien vuosikymmenten aikana poliittiset rajoitukset eivät olleet ainoita sananvapauden kaventajia. Kustantamot saivat tuomioita painovapauslain rikkomisesta, esimerkiksi siitä, että painot eivät toimittaneet oikeusministeriölle vapaakappaleita tai kirjapainon nimeä ei mainittu painotuotteessa.
Neuvonen muistuttaa, että myös julkinen keskustelu saattoi tuottaa hiljennysvaikutusta. Mika Waltari esimerkiksi vastusti Suomalaisuuden Liiton Suomalainen Suomi (nyk. Kanava) –aikakauslehdessä modernin anglosaksisen, ranskalaisen ja ruotsalaisen kirjallisuuden kääntämistä suomeksi.
”Hänen mukaansa tällainen kirjallisuus oli epäsiveellistä, älykkään myrkyllistä ja yllytti valistumatonta lukijaa kiihkeään kannattamiseen tai vastustamiseen. Sivistyneistö osaisi lukea kirjoja alkuperäiskielellä tai ruotsiksi käännettynä. Tällä kannanotolla oli vaikutusta kustantamoiden käännöspolitiikkaan. Suomessa ei osin tästä syystä suomennettu 1930-luvulla esimerkiksi James Joycea, Virginia Woolfia, Ernest Hemingwayta tai Franz Kafkaa. Poliittisten sääntelyperusteiden lisäksi tuomioistuimet sovelsivat myös uskonnollisia ja siveellisiä perusteita.”
Suomen historiassa sananvapaus oli ensin ollut osa Ruotsin sisäpolitiikkaa ja sen jälkeen riippuvainen Venäjän keisarin ja valtaapitävien tahdosta. Valtiovallan ja erityisesti presidenttien J.K. Paasikiven ja Urho Kekkosen mukaan Suomen etujen mukaista oli olla ärsyttämättä Neuvostoliittoa, josta oli tullut suurvalta ja ydinasevaltio.
”Ulkopolitiikassa tuli välttää Neuvostoliiton tuomitsemista ja ylistää liturgisesti valtioiden välistä ystävyyttä. Poliittisen johdon ohella tästä ulkopoliittisesta tarkoituksenmukaisuudesta muodostui viestintäalan sisäinen oppi, joka johti itsesensuuriin: oikean tai kuvitellun Neuvostoliiton ja poliittisen johdon reaktioiden pelossa vältettiin julkaisemasta Neuvostoliiton vastaista materiaalia. Tätä aikaa on kuvattu usein käsitteellä suomettuminen. Yleisemmin voidaan puhua myös konsensuksen ajasta, jolloin kaikesta muodostettiin yhtenäinen mielipide ja vaalittiin yhtenäistä kulttuuria. Tämä tarkoitti yhdenmukaista yhteiskunnallista puhetta, jonka hyväksyi presidentti. Sananvapauden rajoituksista ei säädetty laissa tai annettu määräyksiä, vaan asioista sovittiin enemmän tai vähemmän salassa.”
**
Tapahtumat sadan vuoden takaa osoittavat meidän tulleen pitkän matkan. Etääntyminen Ruotsista ja kehitys Venäjällä vei siihen, että autoritaarista sensuuria perusteltiin niin poliittisin, uskonnollisin kuin moraalisinkin perustein. Sitten vastustettiin kommunismia, ja yhdessä vaiheessa varottiin Neuvostoliittoa, naapuria, jonka katoaminen kartalta muutti Suomen ja omiin voimiin uskova maa juhli eurooppalaisuuttaan, MM-jääkiekkokultaa ja Nokiaa.
Neuvonen pohtii kirjassaan, että suomalaisen sananvapauden tilaa arvioidaan varmasti taas vuosina 2066 ja 2067, kun sananvapaudella on 300-vuotisjuhla ja itsenäinen Suomi täyttää 150 vuotta.
Mutta siihen kirjoittaja ei voi vastata, näyttäytyykö meidän ympärillämme näkemä vain 1930-luvun ja 1970-luvun tapaan historian lyhyenä jaksona, johon viitataan satunnaisesti, vai onko se uuden ajan alku, joka johti sananvapauden todelliseen kaventumiseen?
Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Elina Grundströmin arvio Sananvapauden historia Suomessa -teoksesta Helsingin Sanomissa.
TEKSTI: Jarmo Koponen
kirjoittaja on Toimittajat ilman rajoja -järjestön Suomen osaston hallituksen jäsen.