Johannes Anyuru valaisee pakolaisuutisten taustaa


Johannes Anyurun kirja kertoo mitä liikkuu pakolaisen pään sisällä.

Miltä tuntuu olla paperiton? Mitä on olla ihminen, joka ei kelpaa mihinkään? Olla jatkuvasti epäilty, syytetty, kontrolloitu? Millaista on olla ihminen, joilla ei ole paikkaa maailmassa? Ilman oikeutta, ilman historiaa ja tulevaisuutta.


Näitä mietimme kenties vilauksenomaisesti, kun näemme uutisia turvapaikanhakijoista.

Katsomme väläyksen juttuun liittyvistä viranomaisten puhuvista päistä ja käsiraudat

naksauttavista poliiseista. Heillä on väärä synnyinmaa ja väärä kulttuuri. He eivät ole kuin me. He toteuttavat vain lakeja ja käskyjä.


Jotenkin tuntuu hyvältä kurkistaa näiden karkotettujen ihmisten pään sisään. Se käy, kun lukee Ruotsissa ja muuallakin vilkkaan keskustelun herättänyttä Johannes Anyurun suomeksi juuri ilmestynyttä kirjaa He hukkuvat äitinsä kyyneliin.


Kirja alkaa ampumavälikohtauksella sarjakuvakaupassa, jossa kiistelty taiteilija esittelee

pilapiirroksiaan Muhammedista. Ilmassa kajahtaa laukauksia, syntyy kaaos, paniikki. Terroristit ovat iskeneet. Heidän joukossaan on nuori nainen jonka kädessä ei ole ase, vaan videokamera ja hyökkäys tallentuu videolle.


Pilapiirtäjän ”sieraimet värähtävät aivan kuin alipaine imaisisi keuhkot tyhjäksi, ja toisen elämästä ja kuolemasta päättävien elämänkatsomuksen järkähtämätön voima painaa miehen kaksin kerroin”.


Taina siirtyy kaksi vuotta eteenpäin. Terroristit ammuttiin ja nuori nainen pantiin mielisairaalaan, jossa kirjailija käy häntä tapaamassa. Jokaisella tapaamisella hän saa laukkuunsa kasan papereita. Niistä muodostuu naisen tarina.


Kirjaa lukiessa saattaa hämmentyä, koska tarina ei etene suoraan aikajanalla. Vähitellen selviää, että keino on nerokas. Näin se on. Juuriltaan revitty pakolainen on menettänyt aikakäsityksensä, historiansa ja menneisyytensä. Aika ei etene suoraviivaisesti.

Vanhemmilla on maa, johon ikävöidä, aika jota kaivata, mutta miten on nuoren kohdalla.


Hän ei muista synnyinmaataan muusta kuin katkeroituneiden vanhempiensa kertomuksista. Heille elämä on pakenemista usein vuosi tolkulla, matkantekoa vaarallisilla teillä, odotusta syrjäisissä pakolaiskeskuksissa,kuulusteluja ja turvasäilöä.


Tulevaisuuden jokainen päivä on epävarma. Uhka ja pelko leimaavat elämää vuosia. Pelko voi olla hyvinkin aiheellista ja todellista, ”pelko on ainetta, jota leijaili ilmassa

silloin kun sinä olit pieni, te hengititte sitä ja se takertui hiuksiin ja silmiin”.


Uskaltaako tulevaisuuteen luottaa? Vihdoin saavutaan maahan, joka on demokraattinen,

ihmisoikeuksia kunnioittava, puhdas ja kaunis. Mutta ei. Kokonaiset ihmismeret jäävät elinikäiseen välitilaan.


Ehkä saat jäädä, mutta et ole tervetullut ainakaan pitkään aikaan. Rakenna siinä sitten

identiteettiä, omaa elämää ja onnea.


Johannes Anyurun kirjaa lukiessa miettii välillä, missä ja koska tämä ahdistus, viha, julmuus, ääriliikkeiden valta ja rasismi oikein tapahtuu. Kyllä Ruotsissa ja nyt. Kirja antaa pohjaa miksi jostain tulee terroristi ja miksi joku haluaa lähteä Syyriaan.


He ovat juuri niitä, joiden äidit eivät voi lakata itkemästä, ja joiden haaveet hukkuvat äitiensä kyyneliin.


Miksi hyvinvointi-Ruotsi tuntuu niin kummalliselta, kun yhteiskunnan kurssilla pelokkaita pakolaisia opetetaan, miten miehetkin voivat vaihtaa vaippoja ja imuroida. Mistä tämä outo logiikka, kun terroristina ammutun nuorukaisen surevasta äidistä ”maalailtiin kuvaa kamalana ihmisenä – sosiaalitapauksena, vastuuntunnottomana yhteiskunnan loisena, vaikka hän oli työskennellyt monissa vanhainkodeissa ja henkilökohtaisena avustajana tultuaan Ruotsiin yhdeksänkymmentäluvun lopussa”.


Ainoa mikä on jäljellä, on olla hyvä muslimi. Mutta edes oma usko ei anna lohtua. Uskonnolliset johtajat puhuvat jihadista, joka kehottaa nuoria, melkein lapsia ”räjäyttämään itsensä päästäkseen paratiisiin”. Samalla johtajien omat lapset opiskelevat Englannissa ja Yhdysvalloissa.


Miten ihmeessä tämä on mahdollista, summittaiset karkotukset, julmat kuulustelut, jopa

lääketieteelliset kokeet pakolaisten parissa. Mikä on tämä työläislähiö Kaningården, johon epätoivottu ihmisjoukko on asutettu? Kirjailija vastaa ”Tiedän ettet halua uskoa, että tällaista voi tapahtua maassa, jossa elät lastesi kanssa. Eivät minunkaan vanhempani halunneet. Mutta Kaningården on Ruotsissa”.


Se voisi olla myös Suomessa. Pian saamme Suomessa kirjan omalta pakolaiseltamme. Ja se on niin terävä, että se palkitaan kirjallisuuden Finlandia-palkinnolla. Ruotsissa Johannes Anyurun He hukkuvat äitinsä kyyneliin sai Finlandiaa vastaavan August-palkinnon viime vuonna.


Johannes Anyuru on kotoisin Göteborgin kupeesta Boråsista. Äiti on ruotsalainen ja isä

ugandalainen.


Johannes Anyuru esiintyy Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaalilla 25. – 26. toukokuuta 2018.



Hilkka Kotkamaa