Vähemmistöt elävät vaarallisesti


Kirja Turkin vähemmistöistä tuli tehtyä viime tipassa. Nyt aiheesta tuskin uskallettaisiin puhua enää avoimesti, arvelee Pia Ingström, joka kirjoitti kirjan Salaperäinen Satakieli, Den mystiska Näktergalen Turkin ei-muslimivähemmistöistä: armenialaisista, kreikkalaisista ja juutalaisista. KUVA: Hilkka Kotkamaa.

Kun on itsellä kokemusta vähemmistöön kuulumisesta, on helpompi tutkia muitakin vähemmistöjä. Niitähän maailmassa riittää.


Vähemmistöistä kertoo myös suomenruotsalaisen Pia Ingströmin uusi kirja Salaperäinen Satakieli, Den mystiska Näktergalen. Hän on tutkinut kirjaa varten Istanbulin vanhoja ei-muslimivähemmistöjä: armenialaisia, kreikkalaisia ja juutalaisia.


— Olen käynyt 80-luvun alusta lähtien kymmeniä kertoja Istanbulissa. Pidän kaupungista ja minulla on siellä ystäviä. Kaupungin kirjava menneisyys on vähemmistöjen historiaa, sillä sata vuotta sitten puolet Istanbulin väestöstä koostui erilaisista kansanryhmistä.


— Vähemmistöt ovat olennainen osa kaupungin historiaa, jopa sen arkkitehtuuria. Nyt

kreikkalaisia on jäljellä enää 2000, juutalaisia 17 000 ja armenialaisia 70 000. Se on vain

murto-osa kaupungin 15 miljoonaisesta asukasluvusta. Eikä tilanne ole nationalismia

korostavassa Turkissa menossa parempaan suuntaan. Päinvastoin, uskon että tein

kirjanikin heistä aivan viime hetkellä, Ingström sanoo.


Kirjan mottona voi pitää lausetta ”Vähemmistöt elävät kaikkialla vaarallisesti”. Miksi näin?


— Pitää paikkansa, jonkin verran jopa Suomessa. Vähemmistöjen on aina ja kaikkialla helppo syyttää, kun jotain menee yhteiskunnassa pieleen, kun tarvitaan syntipukkia johonkin. Huonon ajan koittaessa on niin helppo kysyä, mitä noilla on, mutta meillä ei ole. Mitä etuja heillä on, jota meillä ei ole. Myös sanan säilällä on helppo lyödä. Miksi kouluopetuksessa puhutaan pakkoruotsista? Se on loukkaava sana, vaikka kaikki eivät sitä tunnu ymmärtävän? Jopa Helsingin Sanomat käyttävä termiä pakkoruotsi, joka viittaa ruotsin kielen tarpeettomuuteen.


— Kielellisenä välinpitämättömyytenä pidän myös sitä, että sekoitetaan sanat

suomenruotsalainen ja ruotsinsuomalainen. Kyse on täysin kahdesta eri ihmisryhmästä,

jotka asuvat jopa eri maissa.


Ingström kuvaa miten vähemmistön elämään kuuluu oman ryhmän erityinen tärkeys. Siihenkuuluu joskus yllättävä vierauden tunne.


— Erikoista kaksijakoista vierauden tunnetta kuvaa hyvin suomalais-kreikkalaisen Meri-Sofia Lakopoulos laulu ”Muualla aina kreikkalainen, Kreikassa aina muukalainen”. Hänen

laulunsa ovat koskettaneet minua.


— Tunnen itseni hyvin suomalaiseksi, mutta en näe mitään ristiriitaa siinä, että tunnen itseni myös vahvasti suomenruotsalaiseksi. En ole koskaan tuntenut itseäni Suomessa

muukalaiseksi, mutta en tiedä jos joku muu on ajatellut niin.


Jokapäiväisten uutisten myllerryksessä Pia Ingström on ottanut selvää, mikä asema vähemmistöillä on nyky-Turkissa. Vähemmistöillä on edelleen omia - tosin vain osin omakielisiä - kouluja, Turkin tiukassa valvonnassa, sekä tarkoin kontrolloitua vähemmistökielistä mediaa.


— Kävin viimeksi Turkissa kaksi vuotta sitten ja pidän yhteyttä ystäviini edelleen. Mutta

sosiaalista mediaa en uskalla käyttää vapaasti, koska sekin voi aiheuttaa heille ongelmia.

Olen ymmärtänyt, tunnelmat eivät ole nykyään hyvät vähemmistöjen keskuudessa.

Esimerkiksi akateeminen työttömyys on kasvanut nopeasti. Kirkot ovat tulleet yhä

yleisimmiksi kokoontumispaikoiksi, ei siksi että uskonnollisuus on lisääntynyt, vaan siksi,

että omat kirkot koetaan turvallisiksi ja oman kulttuurin parhaiksi vaalijoiksi.



Hilkka Kotkamaa