Puheenjohtajalta — kun solidaarisuus ei riitä

Siitä on aikaa, kun olen edellisen kerran ollut suuressa kansainvälisessä

konferenssissa, jonka ohjelmaa ei saanut näytellä ulkopuolisille ja jonka

osanottajaluetteloa ei jaettu edes läsnäolijoille.


Kansainvälisen lehdistönvapauden päivän kunniaksi Euroopan parlamentti ja

EU:n komissio olivat kutsuneet 3.5. Brysseliin satakunta toimittajaa ja eri

kansalaisjärjestöjen edustajaa pohtimaan ihmisoikeuksien sekä sanan- ja

lehdistönvapauden tilaa tämän päivän Turkissa.


Turkkilaisia oli tilaisuudessa lähes puolet, heistä parikymmentä oli saapunut

suoraan Turkista. Me muut edustimme EU:n jäsenmaita.


Kahden päivän ajan puhuja toisensa jälkeen kävi yksityiskohtaisesti läpi sitä,

mitä on käytännössä merkinnyt se, että Turkissa lehdistön- ja sananvapaus on

tuhottu ja oikeusvaltion periaatteet romutettu nyt seitsemättä kertaa jatketun

poikkeustilan aikana.


Siitä siirryttiin arvostelemaan sitä, miten eurooppalaisten instituutioiden –

EU:n, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen, Euroopan neuvoston ja ETYJ:in

– protestit ovat jääneet lähes täysin vaille vaikutusta.


Se kuitenkin tunnustettiin, että ilman eurooppalaisten järjestöjen solidaarisuutta

tätä tilaisuutta ei olisi järjestetty Euroopan parlamentin hulppeissa tiloissa,

missä puheenvuorot tulkittiin viidelle kielelle.


Turkissa parisataa toimittajaa istuu vankilassa, yli viittäsataa vastaan käydään

oikeutta. Syytteet vaihtelevat maan ja sen johtajan kunnian loukkaamisesta

oikeudellisesti epämääräiseen “tuen osoittamiseen terroristiselle toiminnalle”.

Niistä rapsahtaa vankeutta parista vuodesta elinkautiseen.


Vaino kohdistuu luonnollisesti toimittajiin, jotka yhä pyrkivät tuottamaan sitä,

mitä demokraattisissa maissa kutsutaan laatujournalismiksi. Sen välttävät ne

tuhannet toimittajat, jotka vaatimattomalla 400 euron keskipalkalla päivästä

toiseen ylistävät hallitsijaa ja hänen toimiaan, arvostelevat toisin ajattelevia

kollegojaan — ja tarvittaessa todistavat heitä vastaan oikeudellisesti

kyseenalaisissa poliittisissa oikeudenkäynneissä.


Kaikki tämä tapahtuu maassa, joka on hyväksytty EU:n jäsenehdokkaaksi ja

joka neuvottelee sen jäsenyydestä. Euroopan parlamentin edustajat, puhemies Antonio Tajanista lähtien, korostivat, kuinka parlamentti on hyväksynyt jo neljä toinen toistaan

jyrkkäsanaisempaa päätöslauselmaa Turkin tilanteesta.


EU:n komission edustajat korostivat, että Turkin huoli turvallisuudestaan on

oikeutettu, mutta sen toimenpiteet eivät enää pitkään aikaan ole olleet missään

suhteessa uhkaan nähden. Siksi jäsenyysneuvottelut on toistaiseksi jäädytetty.


Jos ne lopetettaisiin, EU menettäisi ainoan toimivan mahdollisuutensa painostaa

Turkin hallitusta. Tosin painostuksella on merkitystä vain, jos Turkki todella

haluaa päästä EU:n jäseneksi.


Tämä kaikki on oikein, mutta se ei ole tuottanut toivottua tulosta: ankarista

sanoista ja neuvottelujen jäädyttämisestä huolimatta tilanne Turkissa on koko

ajan huonontunut eikä käännettä parempaan ole näkyvissä.


Kahden muun eurooppalaisen instituution toimet ovat osoittautuneet ihan yhtä

tuloksettomiksi. Sekä Euroopan neuvoston että ETYJ:in osalta tyydyttiin vain

todistamaan, kuinka niin ihmisoikeuksien kuin lehdistön- ja sananvapaudenkin

suhteen niiden jäsenmaisen joukossa Turkki, Venäjä ja Azerbaidzan ovat

pohjasakkaa. EU:n jäsenmaista niiden seuraan ovat nyttemmin pyrkimässä

ainakin Unkari ja Puola.


Kukaan ei seminaarissa osannut vastata siihen, mitä EU:n tai Euroopan

ihmisoikeustuomioistuimen sitten oikein pitäisi tehdä. Ei siihenkään, mihin

Suomen kaltaisten yksittäisten EU-maiden tulisi ryhtyä. Tai mitä muuta tai

enemmän ihmisoikeuksia ja lehdistönvapautta puolustavat kansalaisjärjestöt,

sellaiset kuin Toimittajat ilman rajoja, vielä voisivat tehdä.


Puuttuu strategia, joka antaisi vastauksen siihen, miten ulkopuolelta voitaisiin

vaikuttaa Turkin hallitukseen niin, ettei samalla rangaistaisi Turkin kansaa eikä

vietäisi yhä toimivilta kansalaisjärjestöiltä niiden toimintamahdollisuuksia – ja

miten taattaisiin mahdollisuus tuottaa Turkissa laatujournalismia niin, että sen

tuottajat pysyvät taloudellisesti ja poliittisesti hengissä.


Jos Turkki oikeasti halutaan pakottaa noudattamaan oikeusvaltion periaatteita ja

kunnioittamaan ihmisoikeuksia, toimet on kohdistettava sinne, missä ne todella

tuntuvat – vaikkapa esimerkiksi EU:n ja Turkin väliseen kauppasopimukseen.



Jarmo Mäkelä

Toimittajat ilman rajoja -järjestön Suomen osaston puheenjohtaja