Siitä on aikaa, kun olen edellisen kerran ollut suuressa kansainvälisessä
konferenssissa, jonka ohjelmaa ei saanut näytellä ulkopuolisille ja jonka
osanottajaluetteloa ei jaettu edes läsnäolijoille.
Kansainvälisen lehdistönvapauden päivän kunniaksi Euroopan parlamentti ja
EU:n komissio olivat kutsuneet 3.5. Brysseliin satakunta toimittajaa ja eri
kansalaisjärjestöjen edustajaa pohtimaan ihmisoikeuksien sekä sanan- ja
lehdistönvapauden tilaa tämän päivän Turkissa.
Turkkilaisia oli tilaisuudessa lähes puolet, heistä parikymmentä oli saapunut
suoraan Turkista. Me muut edustimme EU:n jäsenmaita.
Kahden päivän ajan puhuja toisensa jälkeen kävi yksityiskohtaisesti läpi sitä,
mitä on käytännössä merkinnyt se, että Turkissa lehdistön- ja sananvapaus on
tuhottu ja oikeusvaltion periaatteet romutettu nyt seitsemättä kertaa jatketun
poikkeustilan aikana.
Siitä siirryttiin arvostelemaan sitä, miten eurooppalaisten instituutioiden –
EU:n, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen, Euroopan neuvoston ja ETYJ:in
– protestit ovat jääneet lähes täysin vaille vaikutusta.
Se kuitenkin tunnustettiin, että ilman eurooppalaisten järjestöjen solidaarisuutta
tätä tilaisuutta ei olisi järjestetty Euroopan parlamentin hulppeissa tiloissa,
missä puheenvuorot tulkittiin viidelle kielelle.
Turkissa parisataa toimittajaa istuu vankilassa, yli viittäsataa vastaan käydään
oikeutta. Syytteet vaihtelevat maan ja sen johtajan kunnian loukkaamisesta
oikeudellisesti epämääräiseen “tuen osoittamiseen terroristiselle toiminnalle”.
Niistä rapsahtaa vankeutta parista vuodesta elinkautiseen.
Vaino kohdistuu luonnollisesti toimittajiin, jotka yhä pyrkivät tuottamaan sitä,
mitä demokraattisissa maissa kutsutaan laatujournalismiksi. Sen välttävät ne
tuhannet toimittajat, jotka vaatimattomalla 400 euron keskipalkalla päivästä
toiseen ylistävät hallitsijaa ja hänen toimiaan, arvostelevat toisin ajattelevia
kollegojaan — ja tarvittaessa todistavat heitä vastaan oikeudellisesti
kyseenalaisissa poliittisissa oikeudenkäynneissä.
Kaikki tämä tapahtuu maassa, joka on hyväksytty EU:n jäsenehdokkaaksi ja
joka neuvottelee sen jäsenyydestä. Euroopan parlamentin edustajat, puhemies Antonio Tajanista lähtien, korostivat, kuinka parlamentti on hyväksynyt jo neljä toinen toistaan
jyrkkäsanaisempaa päätöslauselmaa Turkin tilanteesta.
EU:n komission edustajat korostivat, että Turkin huoli turvallisuudestaan on
oikeutettu, mutta sen toimenpiteet eivät enää pitkään aikaan ole olleet missään
suhteessa uhkaan nähden. Siksi jäsenyysneuvottelut on toistaiseksi jäädytetty.
Jos ne lopetettaisiin, EU menettäisi ainoan toimivan mahdollisuutensa painostaa
Turkin hallitusta. Tosin painostuksella on merkitystä vain, jos Turkki todella
haluaa päästä EU:n jäseneksi.
Tämä kaikki on oikein, mutta se ei ole tuottanut toivottua tulosta: ankarista
sanoista ja neuvottelujen jäädyttämisestä huolimatta tilanne Turkissa on koko
ajan huonontunut eikä käännettä parempaan ole näkyvissä.
Kahden muun eurooppalaisen instituution toimet ovat osoittautuneet ihan yhtä
tuloksettomiksi. Sekä Euroopan neuvoston että ETYJ:in osalta tyydyttiin vain
todistamaan, kuinka niin ihmisoikeuksien kuin lehdistön- ja sananvapaudenkin
suhteen niiden jäsenmaisen joukossa Turkki, Venäjä ja Azerbaidzan ovat
pohjasakkaa. EU:n jäsenmaista niiden seuraan ovat nyttemmin pyrkimässä
ainakin Unkari ja Puola.
Kukaan ei seminaarissa osannut vastata siihen, mitä EU:n tai Euroopan
ihmisoikeustuomioistuimen sitten oikein pitäisi tehdä. Ei siihenkään, mihin
Suomen kaltaisten yksittäisten EU-maiden tulisi ryhtyä. Tai mitä muuta tai
enemmän ihmisoikeuksia ja lehdistönvapautta puolustavat kansalaisjärjestöt,
sellaiset kuin Toimittajat ilman rajoja, vielä voisivat tehdä.
Puuttuu strategia, joka antaisi vastauksen siihen, miten ulkopuolelta voitaisiin
vaikuttaa Turkin hallitukseen niin, ettei samalla rangaistaisi Turkin kansaa eikä
vietäisi yhä toimivilta kansalaisjärjestöiltä niiden toimintamahdollisuuksia – ja
miten taattaisiin mahdollisuus tuottaa Turkissa laatujournalismia niin, että sen
tuottajat pysyvät taloudellisesti ja poliittisesti hengissä.
Jos Turkki oikeasti halutaan pakottaa noudattamaan oikeusvaltion periaatteita ja
kunnioittamaan ihmisoikeuksia, toimet on kohdistettava sinne, missä ne todella
tuntuvat – vaikkapa esimerkiksi EU:n ja Turkin väliseen kauppasopimukseen.
Jarmo Mäkelä
Toimittajat ilman rajoja -järjestön Suomen osaston puheenjohtaja